Kuolevan blogi

 Luin jostain kirjoituksen hallituksen ihan mahtavasta ideasta, jolla julkisen puolen jonot saataisiin pois. Mietin itsekseni, että ongelma ei suinkaan ole jono, vaan yksinkertaisesti se, että lääkärien varausajat niin julkisella kuin yksityisellä puolella liitelevät viikkokausissa. Kun systeemi on rakennettu jonottelun päälle ja lääkärit pitävät itseään vain konsultoijina eivätkä hoitohenkilökuntana, niin lopputulos on huono systeemi. Kun kaikki on keskitetty mahdollisemman laajalla joukolle ihmisiä, niin tulos on entistä huonompi. Laaja hajautus olisi parempi ratkaisu - siis todella hyvä hajautus, joka tietenkin on kallista ja mahdontonta toteuttaa. Ainakin minusta on turhauttavaa, kun odottaa aikansa ja menee sitten lääkärille - ja lääkäri ei tee yhtään mitään - vain juttelee mukavia ja toteaa, että ei tässä mitään kummempaa. Eli oikeasti ihminen väsyy yrittää lääkärille pääsyä, jos käynnin lopputulos on ihan sama kuin olisi jättänyt käymättä - paitsi että pitää maksaa jokin maksu.

 Nukuin huonosti. Onnistuin kuitenkin nukkumaan seitsemän tuntia ja vielä nukkumaan vielä päivällä sen verta, että varmasti yön univelat tuli hoidettua. Luulen että uniongelma johtui siitä, että liikuin edellispäivänä liikaa eikä ruumiini ollut riittävästi asettunut nukkumaan mennessä. Sellaista pientä liikkumista, joka olisi lähinnä ollut kevyttä ulkokäymistä ennen kuin tämä kaikki alkoi. Eli minua masentaa, että minulla on olo että olen menettänyt kaiken sen mitä minussa oli vielä vuosi sitten. Ja nyt vielä on epäily, että pitäisi nostaa unilääkkeeni annostusta - mitä en kuitenkaan ole valmis tekemään. Ainakaan vielä. Annokseni on tällä hetkellä pieni, mutta pieni annos antaa toiveita, että en tarvitsisi enää unilääkettä ja alkaisin paranemaan. Mutta oikeasti, paranenko koskaan? Tänään oli vähän niin kuin normaalin tuntuistakin.  Ja verrattuna siihen, että joitaki kuukausia sitten nukkuminen oli lähestulkoon mahdotonta - nyt tilanne on aika hyvä. Mutta haluaisin elää kuten olen eläny

 Vaikka olen arvostellut lääkäreitä paljonkin blogissani, niin hyviäkin lääkäreitä on kuitenkin olemassa. Olemmehan kaikki vain ihmisiä. Jotkut ovat huonompia ammatissaan kuin toiset. Valitettavaa on, että huonompia on paljon enemmän kuin hyviä. Mutta kevään aikana kaivoin itselleni oman hoitavan lääkärin esiin, jonka olen hiljalleen ajannut sisään tehtäväänsä. Päätin heittää kaikki ns. työterveyslääkärit roskakoppaan, koska käytännössä työpaikan vaihtaminen aina muuttaa kaikki. Olenkin nykyään puhtaasti työterveyshuoltojärjestelmää vastaan siinä mielessä, että työnantaja valitsee järjestelmän. Olisi paljon yksinkertaisempaa, jos työntekijälle annettaisiin tietty määrä rahaa ja hän voisi itse valita haluamansa työterveyssysteeemin. Kilpailutus heittäisi roskakoppaan kaikki surkea työterveyshuollot, sillä kun käyttäjät valitsisivat huollon eikä työnantaja niin palvelun hinta vs. laatu alkaisi oikeasti ratkaisemaan. Itse päätin tehdä tämän jutun hakemalla vain yksityisen lääkärin itselle

 Kuulin kertomuksen - jälleen kerran rakkasta paikallisesta sairalastamme ja sen niin mahtavasta neurologian poliklikasta. Eräs henkilö oli sairastanut taudin X - en kerro tautia tässsä, koska en halua ihmistä tunnistettavan tai että tämä kirjoitus aiheuttaisi hänelle minkäänlaisia ongelmia. Mainittakoon että kyseinen tauti aiheuttaa oireita, joita voisi jälkikuntouttaa esimerkiksi neurologian poliklinikan puolelta. Lääkäri antoi lähetteen polikliniikalle eräälle henkilölle, joka sitten yritti lähetteen avulla päästä hoitoon tai kuntoutukseen. Mutta eräs henkilö potkaistiin kylmästi pois, koska tauti oli jo sairastettu eivätkä polikliniikka halunnut selvästi vaivautua sellaiseen asiaan kuin esim. kuntoushoito. Varmaankin niiden mielestä niiden asia ei ole hoitaa ihmisiä - Eli kuten monta kertaa olen ainakin paikallisesta neurologian poliklinikasta todennut: Ainoa asia, joka siellä osataan on heikko diagnostiikka ja itsensä kehuminen. Siihen se jää. No tässä kohdassa täytyy sanoa, että

 Kun päivästä toiseen korvat huutavat kuin palosireeni ja olo on heikko, niin kieltämättä alkaa hermot hieman heikentyä. Nukkuminen on elämäni riemuja nykyään. On päivän ehdottomasti paras hetki päästä nukkumaan. Ja vaikka herään pari kertaa yössä, niin nautin joka tajuttomuuden minuutistani. Sellaista on elämän riemut nykyään. Maanantaina on lääkärillä käynti. Vaikka luottoni lääkäreihin on matalalla, niin aina voi toivoa, että jokin ratkaisu tähän löytyisi - Jokin ihan oikea ja todellinen suunnitelma, joka oikeasti toisi parempaa oloa. No en voi kiistää, että tällä hetkellä oloni on parempi kuin keväällä, lukuunottamatta, että korvat kirkuvat koko ajan tällä hetkellä - mutta on hetkiä kun ne vaikenevatkin. Noita outoja hetkiä on ollut muutamia. Toivoa vai ei? Olen miettinyt, että voisin antaan jo periksi tämän elämän osalta ja siirtyä seuraavaan. En tiedä kauanko jaksan tätä menoa enää.

 Tyroksiini arvoni ovat noususuhdanteessa. Hieman veriarvot näyttävät viittaavan liikatoiminnan puolelle, mutta t3 näyttää aivan hyvältä. Pohdin aamulla muutanko tyroksiinilääkitystäni, mutta tulin siihen tulokseen, että en. Tällaisessa kohdassa oikeasti kaipaisi neuvoa hoitavalta lääkäriltä. Olen tehnyt sellaisen yhdestä yksityisen sektorin lääkäristä, mutta kuten aina lääkärien ajat viipittävät kauas tulevaisuuteen saakka - eli lääkäriä yleensä ei ole saavutettavissa, kun sellaista tarvitsee. Tuo lääkärien saavuttamattomuus käytännössä aiheuttaa Suomalaisessa terveydenhoitojärjestelmässä sen, että hoitavaa lääkäriä ei ole sellaisissa ongelmissa, jotka kaipaavat paikoitellen nopeita liikkeitä. Koko systeemi on rakennettu sellaiseksi, että oletetaan hoitavan lääkärin käsitteen olevan tarpeeton. Tai ehkä se toimisi, jos esimerkiksi olisi toimiva työterveyshuolto, mutta valitettavasti kaikki työterveyshuollot eivät ole hyviä tässä maassa. Minun työterveyshuoltoni on ihan selkeästi maan h

 Keväällä kun oloni oli kaikkein kamalin havaitsin näin jälkikäteen mielenkiintoisen ilmiön. Hain monta kertaa apua päivystyksestä ja sain lähinnä hymyjä ja onnen toivotuksia avun sijasta. Viimeisellä kerralla kun kävelin päivystykseen, päivystyksen sisäänottaja sanoi, että he olivat selvästi epäonnistuneet minun kohdallani. Olin samaa mieltä hänen kanssaan. Hänen ratkaisunsa oli yksinkertainen, minä tarvitsen jonkun hoitamaan asiaani ja sellainen varmasti löytyy terveyskeskuksesta. Terveyskeskuslääkäri oli puolestaan sitä mieltä omassa lausunnossaan, jonka luin joskus myöhemmin, että selvästi työterveyden monet asiantuntijat kykenisivät auttamaan minua parhaiten. Mitkä asiantuntijat? Ehkä hän tarkoitti, että työterveyden kautta olisi nopeammin saatavilla jokun silmiä pyörittävän lääkärin vastaanottoaika. Itse luulen, että terveyskeskuslääkäri halusi juosta karkuun minun tapaustani, koska sitä ei ollut mahdolista helposti ratkaista ja lisäksi koska hän oli tavallaan vastuussa oikeasti

 Keväällä kun hoipuin jossain hämärissä maailmoissa ja yritin sinnitellä uskoen, että jokin vastaus olooni löytyy, tapasin montakin hoitajaa, jotka kaikki sanoivat:'Valitettavasti tässä maailmassa saavat hoitoa vain ne, jotka jaksavat pitää ääntä. Ikävää mutta totta.' Eikö ole masentavaa, kun hoitaja kehoittaa juoksemaan lääkäreillä minkä ehtii. Ja eikö ole yhtä masentavaa, että vaikka haluaisikin juosta lääkäreillä, minkä ehtii - niin lääkäreille pääsee kerran kuukaudessa hyvällä onnella. Ja uskoisin, että osaaville lääkäreille pääsee ehkä kerran vuodessa. Jos potilaan kaikki voimat ovat poissa, niin jaksaako hän pitää ääntä? Ei hän jaksa. Eli summa summarum: Tässä maassa ei ole tasa-arvoista terveydenhoitojärjestelmää - Ja minun mielestäni, mikä ei ole yllätys, tässä maassa ei ole edes toimivaa terveydenhoitojärjestelmää. Toimiva terveydenhoitojärjestelmä auttaa ihmisiä, eikä yritä siirtää heitä syrjään vaivan aiheuttavana ongelmavyyhtinä. Minun tulee sääli kaikkia niitä koro

 Tuntuu siltä kuin hengittäminen vaikeutuisi hiljalleen. Se ei tunnu kivalta. Pohdin onko se psykosomaattinen oire. Tapasin erään entisen työkaverin tänään ohimennen kaupassa. Hän kysyi kuinka voin. Kerroin, että minulla on vain paha uniongelma. En kertonut muutta.  Hän muisti minut siitä, että en sairastellut koskaan. Minä en juurikaan ollut töistä poissa. Ja nyt olen ollut tänä vuonna sairaslomalla enemmän kuin koskaan elämässäni. En todellakaan kertonut entiselle työkaverilleni, miten yritän joka päivä pinnistää elämään eteenpäin, vaikka minulla on aina välillä olo, että romahdan lattialle. Äsken minun oli pakko levätä. Nukuin yöllä viisi tuntia, minkä päättelin johtuneen siitä, että ruumiini ei ole toipunut vielä eilisestä juoksulenkistä. Siitä olemattomasta 7 kilometrin lenkistä. Työkaverinikin oli nukkunut yöllä vain viisi tuntia. Se ei näyttänyt häntä pahemmin vaivaavan. Ei olisi minuakaan, jos ei olisi muita olotiloja mukana. Olin aikoinani ylpeä siitä, että en koskaan sairasta

Työterveyslääkäri, jolta yritin kevään mittaa saada apua, piti minua pelkkänä stressipotilaana. Käytännössä ainoa apu, jota kyseiseltä kaverilta sain oli sairasloma, jota hän kirjoitti minulle pitkän pätkän. Hän ei ottanut sairauteeni käytännössä mitään kantaa. Korkeintaan antoi vihjeitä, miten stressi voitetaan. Ja kyllä yritin monia menetelmiä, joilla uni olisi tullut rauhoittumalla. Ongelma vain oli, että rauhoittuminen ei ollut se syy unettomuuteeni. Liikunta auttaa selkeästi uniongelmaan. Kun on kunto romahtanut puolen vuoden aikana, niin liikkuminen on hieman raskaampaa kuin olen aikaisemmin tottunut, mutta juoksulenkillä käyminen parantaa selkeästi uneni laatua - vaikka joskus aikoinaan nuo nyt otetut juoksulenkit eivät merkanneet minulle juuri mitään. Rintaoireeni silti on yhä olemassa, niin kuin se oli olemassa ensimmäisellä viikolla, kun olin terveyskeskuslääkärin kehoituksesta ottanut tyroksiiniannoksen, joka oli käytännössä liian suuri. Olen aika varma, että liian iso tyrok