Sisulla

Työterveyslääkäri, jolta yritin kevään mittaa saada apua, piti minua pelkkänä stressipotilaana. Käytännössä ainoa apu, jota kyseiseltä kaverilta sain oli sairasloma, jota hän kirjoitti minulle pitkän pätkän.

Hän ei ottanut sairauteeni käytännössä mitään kantaa. Korkeintaan antoi vihjeitä, miten stressi voitetaan.

Ja kyllä yritin monia menetelmiä, joilla uni olisi tullut rauhoittumalla. Ongelma vain oli, että rauhoittuminen ei ollut se syy unettomuuteeni.

Liikunta auttaa selkeästi uniongelmaan. Kun on kunto romahtanut puolen vuoden aikana, niin liikkuminen on hieman raskaampaa kuin olen aikaisemmin tottunut, mutta juoksulenkillä käyminen parantaa selkeästi uneni laatua - vaikka joskus aikoinaan nuo nyt otetut juoksulenkit eivät merkanneet minulle juuri mitään.

Rintaoireeni silti on yhä olemassa, niin kuin se oli olemassa ensimmäisellä viikolla, kun olin terveyskeskuslääkärin kehoituksesta ottanut tyroksiiniannoksen, joka oli käytännössä liian suuri.

Olen aika varma, että liian iso tyroksiiniannostus hetken aikaa sai aikaan uniongelmani.

Kirjoitin aikaisemmin lääkärin vastuusta. Kyllä, minusta lääkärillä ei ole mitään vastuuta. Hän voi kehottaa potilasta ottamaan mitä vain ja vedota sitten, että oli uskonut hoidon auttavan, mutta ei se auttanutkaan. Voi voi.

Ja siinä se.

Hän on lääkäri. Jos hoito epäonnistuu, niin syy on potilaan, ei lääkärin.

Joo sisulla mennään.

Päivä kerrallaan yritetään liikkumalla parantaa omaa maailmaani. Korva vinkuvat, mutta ainakin nautin. Ja elämässä pitää olla nautintoja. 

Ainakin jotain minkä avulla voi uhohtaa tuskat hetken ajaksi.

Tänään sain juostua 7 km. Olo oli hyvä, mutta väsymys painoi koko loppuillan. Mutta uskon ainakin nukkuvani paremmin ensi yönä ja ehkä seuraavanakin.

Epämielyttävä olo, senkin kestän keskittämällä ajatukset sisältä ulkoiseen maailmaan.

Sisulla mennään.