Pientä masentelua.

 Nukuin huonosti.

Onnistuin kuitenkin nukkumaan seitsemän tuntia ja vielä nukkumaan vielä päivällä sen verta, että varmasti yön univelat tuli hoidettua.

Luulen että uniongelma johtui siitä, että liikuin edellispäivänä liikaa eikä ruumiini ollut riittävästi asettunut nukkumaan mennessä. Sellaista pientä liikkumista, joka olisi lähinnä ollut kevyttä ulkokäymistä ennen kuin tämä kaikki alkoi.

Eli minua masentaa, että minulla on olo että olen menettänyt kaiken sen mitä minussa oli vielä vuosi sitten. Ja nyt vielä on epäily, että pitäisi nostaa unilääkkeeni annostusta - mitä en kuitenkaan ole valmis tekemään.

Ainakaan vielä.

Annokseni on tällä hetkellä pieni, mutta pieni annos antaa toiveita, että en tarvitsisi enää unilääkettä ja alkaisin paranemaan.

Mutta oikeasti, paranenko koskaan?

Tänään oli vähän niin kuin normaalin tuntuistakin. 

Ja verrattuna siihen, että joitaki kuukausia sitten nukkuminen oli lähestulkoon mahdotonta - nyt tilanne on aika hyvä.

Mutta haluaisin elää kuten olen elänyt. Tuntea kuten olen tuntenut.

Vai pitääkö vain tunnustaa, että elämäni on kokonaan mennyt.

Että olen menettänyt tärkeät asiat elämästäni?

Yritä tässä jaksaa, kun maailma on mitä on - melko väliinpitämätön paikka.